Hiljaiseloa pidellyt ja se ei tiedä minun tapauksessa
yleensä mitään hyvää. Syöty on mitä sun sattuu ja milloin sattuu. Treenattu on
kerran viikkoon eli laiskasti vaikka parempi kai sekin kun ei mitään. Ne
treenikerrat on sit ollutkin niitä pt.n pikku jumppia kuten viimeksikin treeni
meni jotakuinkin niin että 40 mavee,
160m juoksua, 40 punnerrusta, 160m juoksua, 40 vauhtipunnerrusta tangolla vai
mitä lie, 160m juoksua, 40 burbeeta, boxihyppyjä, kahvakuula heilautuksia jne...
Siinä teki välillä jo mieli soittaa kuntosalin asiakaspalveluun ja perua
jäsenyys siihen paikkaan, vaikka eihän mun huono kuntosalin vika ole =)
No olo on kuin plussapallolla joka on työnnetty
alamäkeen. Nyt tuntuu että se pallo
jysähti taas kuopan pohjalle ja alkaa matka kohti huippua. Verta, hikeä ja kyyneliä niin eiköhän se taas
iloksi muutu, muuttuuhan? Olenko mä ainoa jolle tää elämäntaparemppa ei tunnu
olevan mikään helppo nakki? Joko mä syön liikaa tai liian vähän, en tunnu
löytävän sitä kultaista keskitietä sitten millään, vaikka tiedän mitä ja miten
pitäisi syödä. Paksuna/turvonneena ei vaan ole kiva kun ei jaksa mitään.
Vielä kerran mä
tsemppaan itse enkä vielä vedä häntää koipien väliin ja marssi cambridge
valmentajan luo. Ei mun luonto nyt vaan anna periksi vaikka
saattais se olla helpompi niin.
Motivaatiota yritetty kaivaa taas piilostansa ja kyllä kun
”vanhoja” valokuvia katsoo niin kyllä se fiilis muistuu mieleen ja alkaa
hymyilyttää. Ensimmäinen kuva on
projektin alussa Maaliskuussa 2015 ja toinen sitten joskus heinäkuussa 2015. Tällä hetkellä olen noiden kuvien
välimaastossa.
Mahtavaa työtä olet tehnyt! Tie ei tosiaan ole aina sitä uusinta asfalttia, välillä täytyy myös selvitä loskaisesta reitistä. Itse kunkin. Ihan meijän jokaisen. Mut hei, sie selviät kyllä! Olet tähänkin saakka selvinnyt. Jokaisessa päivässä on myös ne ilon ja onnistumisen hetket, eikö? Ollaan itsellemme armollisia:)
VastaaPoista