Vieraileva kirjoittaja: Meri

Moi vaan kaikille lukijoille!

Olen 29v, kahden pienen tytön äiti. Ensihoitajana olen tehnyt töitä vuodesta 2010. Lihavat Ensihoitajat tunnen pääosin töiden kautta, Jannen kanssa ollaan tunnettu jo ihan pikkumuksusta asti. Aloitin tänä syksynä sairaanhoitajan opinnot ja pitihän meidän tietysti pyytää haalareihin Lihavien Ensihoitajien kangasmerkit, niitähän ei rahalla osteta eikä ilmaiseksi saada, joten blogikirjoitusta pyydettiin vastineeksi ja tässä se nyt tulee. Aiheeksi annettiin treenaaminen ja muutenkin terveellinen elämäntyyli. Joo-o, helppo homma kun mun treenaaminen on omaksi iloksi kuntoilua, eikä se ruokailukaan aina mene ihan suositusten mukaan. :)

No, itse ajattelen niin että haaveet on tehty toteutettaviksi ja tavoitteet saavutettaviksi. Näin ajattelin myös tuossa alkukesästä, kun oman hyvän työkaverini, ystäväni, kanssa tuli puhetta treenaamisesta ja juoksemisesta. Hetken mielenhäiriössä lupasin lähteä Marin kanssa syyskuussa puolimaratonille. Hän on konkari maratoneilla, sekä puolikkailla, että kokonaisilla. Itsehän en juoksua ole erityisen aktiivisesti harrastanut, joten jo siinä kohtaa kun lyötiin kättä päälle, tuntui että hengästyn hengiltä. Enhän mä jaksaisi juosta kuin muutaman kilometrin ja Mari kantaisi mut reppuselässä maaliin.

En todellakaan ilmoittautunut juoksukouluun, en painanut Intersporttiin ostamaan sadoilla euroilla uusia treenivaatteita tätä varten ja alusta asti päätin että hyvät, paljon lenkkimetrejä kokeneet lenkkarit saa saatella mut maaliin asti. Aikaa ja jaksamista erityiselle treenaamiselle ei todellakaan ollut. Lenkkeilen kyllä ihan aktiivisesti, kävellen, pyöräillen ja toisinaan jopa juosten. Salilla käyn silloin tällöin omaksi iloksi. Salilaitteita tutummaksi on tullut kotona mm. kahvakuulat. Kesä alkoi edetä vauhdilla ja takaraivossa jyskytti vain halu onnistua ja toteuttaa tämä jo kauan mielessä ollut haave.

Eihän siinä, trikoota jalkaan ja tytöt fillareilla lenkille mukaan ja sitten mentiin. Selitin 3,5 ja 5 vuotiaille, että äidin täytyy jaksaa juosta sinä tiettynä päivänä yhtä pitkä matka kuin Pälkäneeltä on Kangasalle. Vanhempi tyttö tsemppasi heti: ”Ethän sä äiti todellakaan voi jaksaa juosta sellaista matkaa.” :) Pitkiä lenkkejä painettiin lasten kanssa, vain muutaman kerran kävin itekseni juoksemassa. Lenkkien lisäksi heiluttelin kahvakuulaa ja jumppasin ihan vain kotona. Tytöt tietysti kavereina. Molemmilla oma 2 kg käsipaino, kuten asiaan kuuluu.

Sieltä se päivä tuli. 10.9.16. Marilta olin saanut paria päivää aiemmin vähän vinkkiä mm. syömisen suhteen. Hyvällä asenteella lähdettiin, tavoite oli päästä virallisen ajan puitteissa maaliin ja mieluiten niin, että koko matka taittuu juosten. Lähtöviivalla mietin että voi moro, noinkohan tää nyt menee. Rauhassa lähdettiin ja niin ne kilometrit taittu. Naurattikin jopa siinä juostessa. :D  Kunnes tuli 18 km täyteen ja voimat alkoi loppua aivan kokonaan. Mutta periksi en antanut, pelkällä tahdonvoimalla viimeiset kilometrit, maalisuoralla Mari nappasi kädestä kiinni ja totesi vain, että nyt mennään. Mentiin. Maaliviivan yli. Virallinen aika. Järjetön fiilis.


Kyllähän se niin on, että kun jotain tarpeeksi kovaa haluaa, sen voi saavuttaa. Ei tietenkään ihan aina, en minäkään ole Lotossa voittanut vaikka kuinka olen halunnut. Mutta silti. Ja mitä tällaiseen arkitreenaamiseen tulee, niin pakkoko aina on olla kaiken maailman PT:t, koulut, ohjelmat, kaupan kalleimmat vaatteet ja verenmaku suussa? Ei tarvi. Ja onnistuu muuten erittäin hyvin myös lasten kanssa.

Tsemppiä kaikille omien tavoitteiden saavuttamiseen!

-Meri-

P.S. Ei ole käynyt mielessäkään käydä juoksulenkillä tuon koitoksen jälkeen… :D